On huhtikuinen kylmä ilta. Odotukseni ja toiveeni ovat jälleen huuhtoutuneet vessanpönttöön. Kuukautiset.
Yritän pysyä rauhallisena. Mietin, että enemmän vitamiineja tähän kiertoon. Raskaudun kyllä, kunhan en stressaa liikaa. Tuijotan tuota huhtikuista iltaa, pikkuhiljaa pimenevää, kelmeää ja kalpeaa. Ihan kuin minun mieleni.
Tuntuu, että olen sisältä ontto. Ennen kaikkea fyysisesti, mutta pikkuhiljaa myös henkisesti. Elämäniloni katoaa hiljalleen jokaisen kuukautisvuodon myötä. Minulla on ollut yksi ainoa unelma, joka on säilynyt samana lapsuudestani tähän päivään: tulla äidiksi. Se näyttää olevan myös se ainoa unelma, joka ei toteudu ja jonka toteutumiseen en pysty edes itse vaikuttamaan.
Pelkään, että katkeroidun. Pelkään, että turhautuminen muuttuu vihaksi. Pelkään niin paljon.
Tänään päätin aloittaa tämän blogin kirjoittamisen, jotta saan jäsenneltyä ajatuksiani ja tuntemuksiani. Jotta olisi jokin paikka, johon purkaa pettymykseni ja suruni. Minun hiljainen, kipeä salaisuuteni.